Kohteet > Laugavegur > Matkakertomus

Matkakertomus 20.-22.6.2004

20.6.2004

Bussimatka Landmannalaugariin oli yllättävän tasainen. Pysähdyimme muutaman kerran kuvaamaan maisemia. Landmannalaugarissa aloitimme vaelluksemme suuntaamalla ensimmäiseksi luonnon muodostamaan uima-altaaseen, missä kylmä jokivesi ja kuuma lähdevesi sekoittuivat sopivaksi, noin kädenlämpöiseksi kylpyvedeksi. Minkään sorttisia pukukoppeja ei lammikon reunalla ollut, vaan vaatteet vaihdettiin joko puulaiturilla tai kauempana olevissa vessoissa. Laiskat eivät jaksaneet kainostella ja aika monta laiskaa sieltä lähteestä löytyikin. Kylpeminen oli taivaallista eikä sieltä juuri tehnyt mieli lähteä tallustelemaan. Lähteen pinnalla oli todella kuumaa vettä, joten jos halusi vilvoitella, riitti vain kun vajosi pohjaan kylmempään veteen. Tosin pohjassakin oli paikkoja, joista nousi tulisen kuumaa vettä.

Kylvyn jälkeen starttasimme itse Laugavegurille. Sana lauga tarkoittaa kuumaa lähdettä, allasta tai kylpyä ja vegur on puolestaan tie tai reitti, joten tässä yhteydessä laugavegur tarkoittaa kuumien lähteiden reittiä. Aluksi reitti nousi jyrkähkösti kapean laavakentän päälle, missä se jatkoi kiemurrellen laavamuodostelmien joukossa. Seuraava nousu jätti laavakentän taakseen ja tuntui todella jyrkältä, vaikka myöhempiin nousuihin verrattuna se ei ollut juuri mitään. Rinteeltä avautuivat upeat näköalat sekä laavakentälle että Landmannalaugarin laaksoon.

Nouseminen jatkui edelleen ja tällä kertaa reittiä reunustivat useat kuumat lähteet. Lähteistä nouseva höyry teki maisemakuvasta sangen eksoottista ja lähteiden kohinan kuuli jo kauas. Vuoret kylpivätkin kaikissa väreissä aina ruskean oranssista punaiseen ja mutalähteiden siniharmaaseen.

Nousimme edelleen ja tällä kertaa sellaisen vuoren rinnettä, minkä tasainen viisto sorapeite pystyraidottui vuoroin siniseen ja vuoroin punaiseen. Muutenkin päivän aikana tuli nähtyä koko väripaletti aina lumenvalkoisesta obsidin mustaan. Vuoret muodostuivatkin lähinnä kellertävästä ryoliitista ja pikimustasta obsidista.

Välillä vaelsimme tasaisen kumpuilevassa maastossa, missä notkot ylitettiin lumisiltoja myöten ja sitten saavuimme uudelle kuumien lähteiden alueelle, Stórihverille. Poikkesimme hiukan varsinaiselta polulta kiertääksemme vehreän ja höyryävän notkon taitse, missä lähteet höyrysivät ja maa kupli. Yksi helvetin kolonen sylki sykleittäin kuumaa vettä ohivirtaavaan puroseen toisen ja kolmannen keitellessä rauhallisempia vesi- ja mutakeitelmiä. Oli lähes mielipuolista nähdä tulisen kuumia lähteitä rinta rinnan pienien ja isompienkin lumikenttien kanssa. Järki sanoisi, että maan pitäisi tällaisilla alueilla olla niin lämmintä, ettei siinä mikään lumi pysyisi, mutta niin vain se on, että tarpeeksi karaistunut voisi lähestulkoon pelata lumisotaa kylpyaltaassa.

Ihmettelimme hiukan miksi varsinaista reittiä ei oltu vedetty lähdenotkon läpi, mutta ilmeisesti laakso ei ole niitä kaikkein turvallisimpia kulkea. Pitää kulkea skarppina ettei löydä itseään lähteestä hummeriksi paistuneena.

Jatkomme jälleen nousulla, joka myöhemmin loiveni. Siinä vaiheessa aluetta kuitenkin peittivät laajat lumikentät, joilla kahlaaminen veti kyllä vertoja raskaudessaan. Upean näkyvyyden taannut aurinkoinen päivä oli pehmittänyt lumen sohjoiseksi.

Neljän tunnin ja 40 minuutin sekä 470 metrin korkeuseron jälkeen ilmestyi mäennyppylän takaa Hrafntinnuskerin kämppä tuoden mukanaan upean maiseman alas lumiseen laaksoon ja ympäröiville vuorille. Jäimme kämpän ympäristöön yöksi, sillä sieltä löytyi mm. huussi ja juokseva vesi sekä tietenkin juomakelpoista vettä. Usein reitin varrella olevissa joissa ja purosissa oleva vesi saattaa olla joko rikkipitoista tai sitten se tulee jäätiköltä tuoden mukanaan kaikenlaisia epäterveellisiä aineksia. Puroista, joiden ympärillä on paljon vihreää kasvustoa voi kuulemma jouda surutta, mutta me pelasimme varman päälle ja kannoimme aina yhden päivän juomavedet ekstra-annoksineen mukanamme. Leiriytymismaksu oli 600 ISK/hlö.

Päivä oli kaikkiaan todella rankka kaikkine nousuineen ja sainkin pahoinvointikohtauksen pian saavuttuamme aivan silkasta energianpuutteesta. Ruualla sekin sitten korjaantui. Petja sai vielä täydennystä iltapalaansa kun kämpällä ollut jenkkiporukka oli tehnyt hiukan liikaa ruokaa omiksi tarpeikseen ja huuteli kaikki lähiseudun miehet osille. Siinä meni sitten onnellisena kaksi saksalaista ja Petja jonossa lautasten kanssa hakemaan evästä.

Teltalle löytyi paikka jo sulaneesta laikusta, johon oli varta vasten rakennettu matala kivinen muuri tuulen suojaksi. Kai se jonkun verran suojasikin, mutta silti telttakankaat paukkuivat tuulen puhaltaessa puuskittain. Paikkaa ei muuten suotta kutsuttu jäätikkötaloksi (jökulhaus), sillä siellä oli yöllä aika kylmä ja laakson lumet sulavat kunnolla vasta heinäkuun puolella.

21.6.2004

Vuoden pisin päivä – sekä valon määrässä että vaelluksen pituudessa mitattuna. Aamu aukeni tuulisena mutta selkeänä – ei pilven lonkaakaan taivaalla! Katselin jo yöllä kahden paikkeilla täysin selkeää taivasta horisontin kylpiessä sinipunaisena. Neljältä olin jo täysin valmis lähtemään liikenteeseen, sillä oli valoisaa kuin päivällä, mutta onneksi katsoin kelloa ennen kuin herätin Petjan. Loppujen lopuksi heräsimme seitsemältä ja kahdeksalta olimme jo menossa.

Ensimmäiseksi ylitimme Hrafntinnuskerilta näkyvän laakson. Laaksossa oli jonkin verran notkoja, jotka ylitimme jälleen lumisiltoja pitkin. Eräs lumisilta toden totta ansaitsi nimensä, sillä se muodosti kapean kannaksen syvän notkon yli. Hiukan arvelutti astua koko systeemille, mutta hyvinhän tuo näytti kantavan. Toiseen notkoon jouduimme laskeutumaan aivan pohjalle ja kiipeämään sitten jälleen ylös lähes pystysuoraan jäistä seinämää ylös. Seinämään oli joku onnistunut polkemaan onneksi askelmat, sillä kylmän yön jäliltä se oli kivikovaa jäätä. Helpompikin reitti olisi ollut olemassa…

Laakson jälkeen alkoi varsinainen up&down osuus, millä yliteltiin erinnäinen määrä matalia kumpuja ja notkoja. Maisemat olivat kuitenkin sangen upeat jäätikköjen piirtyessä taustalle eriväristen vuorten värittäessä etualaa. Up&down ei ollut myöskään liian raskasta, sillä pian huomasimme katselevamme alas Álftavatnin laaksoon.

Jyrkkä laskeutuminen alas laaksoon otti polviin ja lihaksiin todella paljon. Oikea reisi lähes kramppasi ennen laakson pohjaa. Tietenkin eilisen nousut olivat osaltaan vaikuttamassa. Ei käy kateeksi toiseen suuntaan menijöitä.

Loppumatka Álftavatnille oli tasaista ja helppokulkuista niittyä, jonka taivaalsi varsin nopeasti. Kaiken kaikkiaan käytimme tähän 12 kilometrin pätkään aikaa neljä tuntia ja pätkälle kertyi korkeuseroa 490 metriä meidän eduksemme. Kauniit Rhyoliittivuoret jäivät taakse ja muuttuivat matkalla tummemmiksi palagoniittivuoriksi.

Pidimme tunnin lounastauon Álftavatnin kämpillä ennen matkan jatkamista. Seuraavan pätkän alun kuljimme ihanassa vehreässä laaksossa, missä joutui ylittämään myös muutamia jokia. Yksi niistä oli jopa sen verran syväkin, että kengät jalassa ylittäminen ei enää onnistunut. Muutamassa pienemmässä oli puolestaan mielenkiintoisia sillantekeleitä, joilta loikkaamalla pääsi kyllä kuivin nahoin yli. Reitti kulti Hvanngil:n leirintäalueen ja lammaspaimenten majan kautta joiden jälkeen piti jälleen ylittää kaksi jokea. Ensimmäisen yli oli järeä silta, mutta jälkimmäinen piti kahlata. Järkyttävän viiltävä kipu iski jo heti ensimmäisessä uomassa, sillä vesi oli todella hyisen kylmää. Kolmas uoma oli kaikkein levein ja syvin. Polveen saakka ulottunut vesi takasi hitaan ylityksen ja tunnottomat jalat vastarannalla. Tuska oli sanoin kuvaamaton.

Ylitysten jälkeen alkoikin sitten n. 7 km:n hiekkaerämaa, jonka yksitoikkoisen taipaleen rikkoi yksi ainokainen silta. Myöhemmin bongasimme myös muutaman hevosen irrallaan kauempana aavikolla, mutta eivät ne tulleet kantoavuksi vaikka kuinka viheltelimme.

Lopulta 27 kilometrin päivämatkan jälkeen selvisimme Emstrurin kämpälle, jota Botnariksikin kutsutaan. Jalat jokseenkin väsyneinä kompuroimme viimeisen alamäen kuuntelemaan, kuinka mökin vartija kertoi suomeksi kämpän varustukseen kuuluvan myös suihkun, jota sai 300 ISK:n lahjuksella käyttää. Leiriytyminen maksoi jälleen 600 ISK/hlö. Eihän se suihku loppujen lopuksi mikään ihmeellinen ollut, mutta tuli siitä kuitenkin lämmintä vettä.

Vartija tiesi kertoa, että samainen pölymyrsky, jonka mekin kaukaa näimme, oli pyyhkäissyt kämpän yli. Onneksi me emme osuneet sen tielle, sillä hiekkaa ja pölyä sai muutenkin hengitellä tarpeeksi tuulen nostaessa sitä ilmaan joka askeleella. Viimeisten 15 kilometrin taivaltaminen vei 5 tuntia 30 minuuttia taukoineen päivineen ja laskua sillä oli kaikkiaan 40 metriä.

22.6.2004

Yö meni sikeitä unia vedellen. Ryhdyimme nukkumaan yhdeksän maissa ja ensi kertaa heilautin evääni vasta aamu kuudelta. Illalla oli rajuja tuulenpuuskia, jotka paukuttivat telttakankaita, mutta aamuun mennessä nekin olivat jo laantuneet. Aamiaisen aikana tuuli, käännettyään suunnan pohjoiseen, yltyi jälleen puhaltamaan. Etelätuuli tietää sateita, sillä se tuo mereltä lämmintä ja kosteaa ilmaa, joten huomenna on luultavasti jo huonompi keli. Pohjoistuuli puolestaan tulee sisämaasta ja tuo mukanaan kuivaan ja kylmää ilmaa, joten siksi viime päivät ovat olleet niin kirkkaita. Tänään taivas aukeni edelleen lähes pilvettömänä – kuinkas muuten – ja pysyikin sellaisena iltaan asti.

Jalat eivät juuri ehtineet palautua eilisen rasituksista, sillä jo heti ensimmäinen alamäki sai lihakset rääkäisemään vastalauseita. Myös nivelet olivat kovilla ja loppuvaiheessa nilkkaan rupesi pistämään taivuttaessa. Yllättävää kyllä ylämäet menivät iisisti eivätkä tuntuneet muuten kuin yleiskunnossa.

Päivän taival alkoi jälleen ylös-alas-kiipeilyllä yli kumpuilevan maaston. Jouduimme tekemään muutaman kilometrin lenkin sillä suoralla linjalla päätepisteeseen oli melkoinen rotko, minkä ylittäminen olisi ollut sangen haastavaa. Joen yli meni idempänä silta, joka sekin oli melkoisessa notkossa. Kulkijoita helpottamassa oli köysi, johon nojautuen lähes pysty kallionseinä meni kätevästi heti kun pystyi voittamaan pelon ja heittäytymään rinkan kanssa pahaisen köyden varaan.

Vaikka reitti pääsääntöisesti laskeutuikin, mahtui mukaan myös muutamia lyhyitä nousuja. Pisin yhtäjaksoinen laskeutumispätkä oli juuri ennen notkosiltaa ja se juuri löi jalat maitohapoille.

Kiertotien jälkeen kuljimme lähes koko loppumatkan isoa ja jyrkkäreunaista jokiuomaa mukaillen. Muutamia sivujokien ylityksiä osui kohdalle, mutta niistä kaikista pääsi yli kuivin jaloin. Päivän kahluut tapahtuivat vasta Þróngá –joella, joka oli leveä ja jakautunut useisiin uomiin. Sivu-uomat hyppeli kyllä kengilläkin yli, mutta pääuomassa vettä oli jälleen puolisääreen, joten kahlaamaanhan sitä joutui kuitenkin. Reitti ei kuulemma kulje kaikkein helpoimman ylityspaikan kohdalta, joten jos haluaa päästä helpommalla, kannattaa kivuta vähän matkaa yläjuoksulle päin. Vastarannalta varsinainen polku jatkui V:n muotoisesta notkosta. Sinne päästäkseen olisi pitänyt kahlata vielä hiukan enemmän hyisessä vedessä. Notkosta vasemmalla oli myös toinen polku, jota pitkin pääsi varsin hyvin oikealle reitille.

Joen jälkeen kasvillisuus muuttui radikaalisti ja matkaa taitettiinkin siitä eteenpäin kotoisesti pusikossa. Aikamme tallattuamme saavuimme pienoisen nyppylän päälle, josta piti valita polkua möykkyisen autotien ja kapeanpuoleisen polun väliltä. Ensimmäistäkään viittaa ei näkynyt missään. Valitsimme polun, joka vei alas V:n muotoiseen laaksoon. Onnistuin rynäsemään polun yläpäässä käteni verille, mutta matkaa oli enää kilometri, joten en jaksanut pysähtyä sitä putsaamaan. Húsadalur löytyi viimein polun päästä. Meillä oli mukanamme vain Þórsmörkin toisen majan, Lángidalurin, koordinaatit, joten gps:n suuntiman heittäminen aiheutti puuttuvien opasteiden ohella päänvaivaa. Eroa Húsadalurin ja Lángidalurin välillä on 1,2 km, joten suunnistusvirhe olisi aiheuttanut bussista myöhästymisen. Päivän taival oli 15 km ja se vei aikaa kuusi tuntia. Laskua oli 300 metriä.

Húsadalur oli jo varsinainen keskus verrattuna edellisiin ja keittiöstä leijuva vastustamaton pannarin tuoksu sai viekoteltua riittävästi. Oli mukava pestä kasvot ja vaihtaa puhdasta päälle, sillä Reykjavikiin ja suihkuun oli vielä monta tuntia aikaa.

Kaiken kaikkiaan vaellus oli ikimuistoinen. Säät todellakin suosivat meitä jossain määrin jopa liikaakin, sillä kolmen aurinkoisen päivän jälkeen kasvot ja käsivarret olivat täysin kärähtäneet. Vaelluskarttana käytimme Landmælingar Íslands:n 1:100 000 karttaa Þórsmörk – Landmannalaugar . Kartan mittakaava oli ehdottomasti liian suuri tai sitten se muuten vain oli todella epätarkka, sillä tarkka paikallistaminen kartalle oli hankalaa. Reittiä ei oltu merkitty maastoonkaan mitenkään erityisen hyvin. Paalut kyllä seurasivat reittiä, mutta avainkohdista kuten risteyksistä ym. ne järjestään puuttuivat ja saattoipa olla kilometrejä joilla ei näkynyt ensimmäistäkään merkkiä. Huonolla kelillä (esim. sumussa tai sateessa) reitin löytäminen voi olla haastava urakka. Ensi kertaa mukana ollut GPS ajoi kyllä asiansa luoden varmuutta muuten epäselviin polkuihin. Ainut kommellus sen kanssa sattui heti Islantiin saavuttuamme. Emme näet Suomessa koordinaatteja syöttäessämme älynneet ottaa huomioon nolla-pituusasteen ohittamista ja niinpä meillä oli kaikki itäisenä pituutena oikean läntisen pituuden sijaan.


Copyright © 2004-2007 Sonja Pyykkönen
päivitetty 1.9.2007
- PyykköNet