Kevo - Matkakertomus

Kohteet > Kevo > Matkakertomus

Matkakertomus 1.-4.8.1998

1.8.1998

Ajoimme jo eilen tänne pohjoiseen. Kevon eteläisen lähtöpisteen, Sulaojan, parkkipaikalla oli aika paljon autoja, kun me liityimme seuraan letkan jatkoksi. Parkkipaikalla ei ole pysäköintimaksua, mutta eipä siellä ole kyllä valvontaakaan, kuten myöhemmin varsin ikävällä tavalla huomasimme.

Ekat kaksi kilometriä kulkivat metsäisessä maastossa ja olivat varmaan kaikkein vaikeimmat. Sade tuli päälle juuri ensimmäisen taukopaikan luona ja tauotti sopivasti alkumatkan.. Seuraava pätkä oli 10 km ja kulki pääsääntöisesti kahden järven välissä olevalla harjanteella (lohikäärmeen selkä). Jossain vaiheessa jätimme varsinaisen polun sen lähtiessä alas järven rantaan ja kuljimme 3-4 km sellaisia hulluja kaurispolkuja pitkin. Alhaalla olisi kulkenut kunnon tiekin. Tielle päästyämme alkoi vähitellen Ruktajärven kämppäkin siintämään horisontissa. Kämpälle vei pitkospuut pienen suokaistaleen yli ja lähestyessämme katselimme huuli pyöreänä sitä telttamäärää. Paikalla piti leiriä ainakin 50 ihmistä.

Sekaan vain mahduttiin ja teltoillekin löytyi paikat, sillä maasto oli ihanteellisen tasaista. Ilta meni nuotiolla istuskellessa ja muiden matkaajien kanssa rupatellessa. Kettukin näyttäytyi onnekkaille. Luonnonrauha kärsi hiukan väentungoksesta ja järvellä puksuttaneesta moottoriveneestä.

2.8.1998

Liikkeelle pääsimme aika myöhään ja ekan kolmen kilsan päässä oli laavupaikka, jolla pidimme taukoa. Seuraavan etapin pituus oli 8,5 km. Taival oli pääsääntöisesti tunturimaastoa silmän kantamattomiin eli loivaa ylämäkeä, tasaista ja loivaa alamäkeä. Se oli leppoisaa matkantekoa. Välillä ylittelimme vanhoja joenpohjia, jotka olivat oikeastaan pelkkää kivikkoa. Maisemat olivat mahtavat ja hiljaisuus hiveli. Seuraavalla laavupaikalla pidimme taas pidemmän tauon seuranamme parisenkymmentä kriparilaista.

Seuraava pätkä alkoi sitten pienellä ja sievällä nousulla ja oli n. 1,5 km:n mittainen. Matka meni todella nopeasti ja päättyi yllättäen henkeäsalpaavaan näkymään. Saavuimme valtavan kuilun partaalle Kevon kanjonin auetessa edessämme aivan kuin maa olisi revennyt. Rinkat saivat kyytiä kun siirryimme reunalle ihastelemaan. Suomalaiseksi maisemaksi kanjoni oli todella jyrkkä ja korkeuserot isoja. Kyllä silmä lepäsi!

Jatkoimme taas matkaa tällä kertaa kanjonin reunaa myöten. Oli aika villiä kävellä paikka paikoin aivan siinä reunalla. Seuraava ja viimeinen etappi oli 5 km. Osittain se kulki kanjonin reunalla, osittain ylängöllä tunturimittariepidemian tuhoaman koivikon keskellä. Oli aika karun näköistä maisemaa, kun pelkät rangat olivat enää pystyssä. Ja sitten alkoivatkin ne mäet. Ensin laskeuduimme portaita jyrkästi alas, ylitimme pienen puron ja kiipesimme toista puolta jyrkästi ylös. Vajaa kilometri eteenpäin ja sama toistui. Jos ylämäet olivat rankkoja, niin eivät alamäetkään mukavia olleet. Loppusuoralla ennen Fiellua aukeni viimein todella pitkä ja alkuun loivakin alamäki, jonka muut suurin piirtein juoksivat. Sitten mäki alkoi jyrketä ja lopulta viimeinen pätkä oli jo todella jyrkkä. En ymmärrä miten muut pystyivät pitämään niin kovaa vauhtia, kun itsestä tuntui että pienikin vauhdin lisäys aiheuttaa kaatumisen ja muiden keilaamisen siinä vieriessä.

Alhaalla oli kahlaamo joen yli, jossa matkantekoa oli avustamassa vaijeri ja rissoja. Parhaimmillaan vettä oli puolisääreen asti. Leirintäalue oli heti joen vieressä. Sen takana odottava mäki jyrkkine portaineen ei kyllä houkutellut lainkaan. Yöpaikka itsessään oli mahtava sijaitessaan kahden jyrkän seinämän välissä joen rannalla kivenheiton päässä vesiputouksesta.

Pojat uhosivat siinä syödessä jotain uimaan menosta, mutta kun majoittumisen jälkeen niitä ei näkynyt missään, niin myö lähdettiin ilman. Aivan putouksen alla olevaan altaaseenkin olisi päässyt uimaan, mutta ison kivenjärkäleen takaa kulkeva reitti näytti niin liukkaalta, että päädyttiin pulikoimaan hiukan matalammassa. Kivet olivat melkoisen teräviä, joten piti olla tarkkana, ettei hajoittanut jalkojaan siinä sivussa. Illalla istuimme jälleen nuotiolla ja paransimme maailmaa.

3.8.1998

Aamulla nukuimme jälleen myöhään, mikä oli toisaalta nautinto. Taipaleelle pääsimme yhden paikkeilla ja ensimmäisenä edessä oli tajuton nousu, jossa kiipustelimme välillä portaita pitkin, välillä rinnettä. Portaita oli kaikkiaan 270 kpl (ellen seonnut laskuissa), eli ihan tarpeeksi. Tasasimme hengitystä hieman loivemmassa mäessä, kunnes jatkoimme taas nousua kohtuullisen jyrkässä rinteessä. Mäen päällä polku haarautui ja me käännyimme menemään Kuivin suuntaan. Maasto vaihtui perinteiseksi tunturimaastoksi, eli aika tasaista menoa oli luvassa loppumatkasta. Pari joen ylitystä, joista toisella pidettiin taukoa.

Minä päätin reippaana tyttönä täyttää vesipullot ko. joesta, mutta kuinkas ollakkaan, jalka lipesi ja humpsahdin sinne jokeen seisomaan. Äkkiä ylös ja vedet pois kengistä. Kuivat sukat jalkaan ja menoksi taas. Ainoastaan pieni kuittailu häiritsi keskittymistä. Pitkospuita oli matkan varrella kilometritolkulla eikä niillä käveleminen pidemmän päälle ollut niinkään nautittavaa, sillä piti todella keskittyä ettei astu ohi lankulta. Viimein horisonttiin ilmestyi myös Kuivin kämppä.

Pidimme sadetta kämpässä ja teimme samalla ruokaa. Kahdeksan maissa illalla vääntäydyimme jälleen menokuntoon ja lähdimme kohti Guivin huippua. Matkaa oli neljä kilometriä suuntaansa, mutta se meni nopeasti ilman painavia rinkkoja. Huipulle (640,5 m) päästiin ja sieltä avautuivatkin varsin maittavat maisemat yli Kevon luonnonpuiston. Paluumatka kämpälle meni leikiten ja tovin istuskeltuamme kävimme nukkumaan kohtuullisen aikaisessa vaiheessa.

4.8.1998

Aamulla nukuimme ennätysmyöhään ja kauniin kelin kunniaksi teimme aamiaisen pihalla. Kahdentoista paikkeilla starttasimme Njavgoaivin suuntaan. Alun perin tarkoitus oli yöpyä Njavgoaivilla 17,5 km:n päässä, mutta ajattelimme lähtiessä tähdätä ehkä jopa Ruktajärvelle saakka (matkaa 23,5 km). Matka oli aika tasaista ja se teki taivalluksesta leppoisaa.

Matkan varren kammilta löysimme edellisen illan tuttuja yöpymästä. Kammi oli ollut kuulemma aika kylmä paikka yöpyä ja aamuauringon ryhtyessä lämmittämään he olivatkin siirtäneet itsensä pihalle nukkumaan.

Tauon jälkeen jatkoimme matkaa Kevon tuiki tasaista "varalaskeutumiskenttää" pitkin ja löysimme myös varsinaisen Kevo-biitsin keskeltä ei mitään eikä ainakaan läheltä mitään järveä. Etsimme erästä jokea ja yllätys oli suuri, kun löysimmekin edestämme Njavgoaivin kämpän, jonka piti olla vasta joen jälkeen. Se lähes kuivunut puropahainen siis olikin kartalla mainittu joki... Kämpällä pojat pitivät neuvoa ja ehdottivat, että kävelisimme saman tien sinne autolle asti. Hulluja miehiä!

Seuraava etappi Ruktajärvelle oli kuusi kilometriä. Yllättävän hyvin sitä jaksoi painaa sen matkan. Ruuan jälkeen nukuimme noin tunnin ja lähdimme sitten vielä viimeiselle etapille. Väsyneet jutut ryydittivät matkan tekoa tutulla reitillä. Viimeiset kilometrit menivät todella vauhdilla. Kesäyö oli vielä valoisa niin pohjoisessa, joten mitään lamppuja ei tarvittu.

Autolla odottikin sitten ikävä yllätys. Kuskin puoleinen ikkuna oli säpäleinä ja auton ovet auki. Siinä vaiheessa meinasi huumori loppua. Mitään lompakkoa suurempaa ei kuitenkaan ollut kadonnut, joten suurimmaksi tappioksi jäi rikkoutunut lasi. Myös toiseen autoon oli murtauduttu. Ajoimme lyhyen matkan majapaikkaamme yöksi ja aamulla matka jatkui ilman ikkunaa kohti etelää.