Kebnekaise - Matkakertomus

Kohteet > Kebnekaise > Matkakertomus

Matkakertomus 20.8.- 25.8.2001

20.8.2001

Ajoimme yötä myöten ylös Ruotsin lappiin ja olimme sen vuoksi jo varhain aamulla valmiina lähtemään maastoon. Näkymät ihastuttivat kauneudellaan jo heti alkuunsa ja mitä pidemmälle vuoriston uumeniin ehdimme, sitä paremmiksi maisematkin muuttuivat. Kolmen kilsan päässä Nikkaluoktasta oli silta, jonka jälkeen lähdimme kapuamaan ylös Cievrracohkkan rinteelle. Tarkoitus oli taivaltaa rinnettä pitkin hieman puurajan yläpuolella kohden tunturiasemaa. Kiipeäminen oli raskasta, mutta lopulta päädyimme puurajan yläpuolelle, josta aukenikin aivan mahtavat maisemat.

Päästyämme ylhäällä olevan pienen lammen luo, lähdimme etenemään rinnettä vaakatasossa. Se oli virhe, sillä ajauduimme melkoisen jyrkkään rakkarinteeseen, jossa ei auttanut horjahtaa tai livetä. Aikaa ja energiaa kului aivan turhaan, kun olisimme voineet kiivetä aivan mäen päälle ja kulkea siellä tasaisella. Lopulta alkoi tulla jo myöhä ja etsiydyimme pienen joen varteen yöksi keskelle rinnettä. Paikka oli ihan mukava, joskin vinossa rinteessä teltassa tuppasi hiukan liukumaan. Lisäksi minua pelotti mahdollinen tuuli tai sade, joka saattaisi alkaa yöllä. Avoimella rinteellä olisimme nimittäin aika turvattomia huonon kupolitelttamme kanssa. Onneksi yö oli kuitenkin rauhallinen.

21.8.2001

Aamulla heräilimme, keittelimme puurot ja nautiskelimme rinnehotellimme omasta rauhasta ennen kun suoriuduimme matkaan. Rinteeltä oli helppo seurata helikoptereiden liikennettä Nikkaluoktan, tunturiaseman ja tutkimusaseman välillä. Helikopterit näkyivät aivan pieninä pisteinä vastakkaista rinnettä vasten ja niitä kulki todella usein. Oli sinänsä helpottavaa tietää, että kyyti pois on ainakin lähellä jos jotain sattuu.

Tunturiasemalle oli kymmenisen kilometriä, jotka taivalsimme paikoin aukealla rinteellä, paikoin tukalalla puskavyöhykkeellä, jossa eteneminen oli hidasta ja raskasta. Vuoren länsireunalta bongasimme viimein polun, joka vei alas laaksoon ja riippusillalle. Olimme aikoneet jäädä yöksi sillan varteen, mutta joki virtasi niin syvässä onkalossa, että veden hakeminen olisi ollut hankalaa. Jatkoimme matkaa hiukan edemmäs, mistä löytyikin oikein oivallinen ja suojaisa telttapaikka pienen puron varresta.

22.8.2001

Huilipäivä. Kävimme katselemassa tunturiasemaa, jonne oli kilometri teltalta. Täytyy myöntää, että aikamoinen turistiasema se kyllä on. Tarjolla on kaikki mukavuudet suihkusta ja ravintolaruuasta lähtien. Paikassa on myös kauppa, josta sai kaikenlaista retkimuonaa ja -tavaraa. Hinnat olivat luonnollisesti korkeita, sillä kaikki tuodaan paikalle pääasiassa helikoptereilla. Jengiäkin siellä oli aika paljon ja osasta näki, että he olivat selkeästi asemalla yöpyjiä. Kävelimme myös hiukan eteenpäin etsiskellen reittiä Kebnekaiselle. Maastossa näkyi aika paljon telttoja ja ihmisiä. Meidänkin olisi kannattanut siirtää leirimme lähemmäksi Kebnekaisea, jotta seuraavasta päivästä ei olisi tullut aivan niin pitkä.

23.8.2001

Kello herätti muistaakseni kuudelta ja seitsemältä olimme jo matkalla kohti Kebneä. Lähdimme tunturiaseman paikkeilta väärälle polulle ja huomasimme sillalle tullessamme, että ollaan samansuuntaisella, mutta eri paikkaan vievällä polulla. Siitä piti sitten lähteä oikomaan rinnettä pitkin ylös oikealle reitille.

Lopulta ehdimme solaan, josta nousimme aivan Kebnen juurella olevaan laaksoon. Solassa kulki myös kuohuva joki, josta sai juomavettä. Paikoitellen polku oli aika vaikeakulkuinen. Laaksossa meidän piti ylittää kaksi kuohuvaa ja syvää joen uomaa. Petja loikkasi niistä yli noin vain, mutta minua hirvitti mahdollinen liukastuminen ja nilkkojen muljauttaminen. Ei sitä noin vain voi loikkia liukkailla kivillä. Loppujen lopuksi kuitenkin rohkaisin itseni ja hyppäsin hyvällä menestyksellä perässä.

Taukoakin pidimme, sillä paikka oli viimeinen, josta sai vettä nousun aikana. Seuraava rupeama oli pätkän jyrkin ja siinä kiipesimme Vierranvarrin ja Tolpagornin väliseen satulaan. Rinne oli yhtä kivikkoa, johon polkukin paikka paikoin hukkui. Satula oli vain pieni huoahdus, kun jo piti lähteä nousemaan Vierranvarrin huipulle. Nousu oli todella raskas ja siinä edettiin aika hitaasti. Rinteessä kulki kuitenkin hyvä ja selvästi erottuva polku. Muitakin nousijoita oli ja heihin oli helppo vertailla maiseman mittasuhteita. Vähän väliä piti pysähtyä vetämään henkeä.

Vierranvarrin huippu oli pilvessä ja näytti unenomaiselta lukemattomine pienine kivitorneineen, joita ihmiset olivat keräilleet ympäriinsä. Varrin huippu oli myös eräänlainen uskon koettelemisen paikka, sillä sieltä näki selvästi, kuinka ensin pitäisi laskeutua n. 150 metriä alaspäin ennen kuin voidaan taas lähteä kiipeämään ylös varsinaiselle Kebnekaiselle. Me emme antaneet itsellemme sijaa horjumiselle, vaan lähdimme päättäväisesti laskeutumaan kapeaa polkua.

Alhaalla pidimme taas taukoa tuulen suojassa ja tapasimme ruotsalaisen pariskunnan. Poika otti meistä kuvankin. He eivät kuitenkaan jatkaneet pidemmälle vaan kääntyivät takaisin. Ilmeisesti tytöllä oli jotain ongelmia jalkansa kanssa. Näimme heidät myöhemmin uudelleen tunturiasemalla. Viimeinen nousu meni jo lähes vanhasta tottumuksesta ja toppstuganin ilmentyminen pilvestä tuntui helpottavalta. Huipun tuntumassa oli kaksikin kämppää, vanha ja uusi, mutta ne molemmat olivat aivan kaameassa kunnossa. Eivät retkeilijät kyllä paljoa ajattele, kun heittävät roskansa sinne muiden roskien sekaan nurkkaan.

Siellä kämpällä huilasimme jälleen. Juttelimme muutaman miehen kanssa ja he väittivät, ettei huipulle pääse ilman jäärautoja. Viimeinen nousu meni täysin pilvessä, mutta ylöspäinhän on helppo mennä - maan noususuunnan kyllä huomaa. Lumiraja oli erittäin selkeäpiirteinen ja sen jälkeen pystyi seuraamaan muiden jälkiä huipulle. Huippu itsessään ja sinne vievä kannas oli vain noin metrin levyinen eikä siinä tuulessa paljoa tehnyt mieli kävellä, joten konttasimme viimeiset metrit huipulle. Tunne oli aika kaikkivoipa kun huippu oli viimein saavutettu!

Alas tullessamme sitten eksyimme pilvessä ja löysimme aivan uuden jäätikön, jota emme tulomatkalla muistaneet kohdanneemme. Näkyvyyden ollessa kaikki kymmenen metriä löysimme lopulta oikeaa reittiä viitoittavat kivikasat. Eksyminen säikäytti, mutta onneksi siitä selvittiin kunnialla. Tuvilta poimimme mukaan tavaramme ja lähdimme laskeutumaan ensimmäiseen satulaan. Luonnollisesti valitsimme sen jyrkemmän reitin ja välillä olimme helisemässä kun piti laskeutua kiveltä toiselle. Sitten taas ylös Vierranvarrille ja alas seuraavaan satulaan. Välillä oikein hirvitti laskeuduttuvan rinteen jyrkkyys, mutta alas kuitenkin pääsimme. Paluumatkaan kului yllättävän paljon aikaa ja takaisin teltalle saapuessamme oli jo miltei pimeää.

24.8.2001

Aamu valkeni aivan pilvettömänä ja hiukan harmitti, kun eilinen ei ollut aivan tämän kaltainen. Osasimme silti nauttia kauniista kelistä tassutellessamme polkua pitkin takaisin Nikkaluoktaan päin. Matkalla saimme näpsittyä mukavia postikorttikuvia ympäröivistä maisemista. Pysähdyimme lauttareitin toisen pään majoille nautiskelemaan paikallisista antimista ennen kuin jatkoimme sillan kupeeseen viimeiseksi yöksi. Ajatuksena oli varhain aamulla kävellä loput kilometrit Nikkaluoktaan ja lähteä ajelemaan kohti kotia. Reissu oli oikein antoisa ja hiukan harmitti kun piti lähteä pois. Skandit veivät kuitenkin sydämen ja takaisin tulemme aivan varmasti jossain vaiheessa.