Jotunheimen - Matkakertomus

Kohteet > Jotunheimen > Matkakertomus

Matkakertomus 30.8.-5.9.2004

30.8. Gjendesheim – Russvattnet

Saimme auton parkkiin alas Gjenden rantaan kioskin taakse hintaan 50 kr/päivä (6 €). Huisin kallista. Reitti lähti kioskin laitamilta ylös rinteeseen. Kova puuskutus ja hiki säesti ensimmäisiä kilometrejä ja satoja metrejä ylöspäin. Rinne oli kuitenkin yllättävän helppo nousta. Kartan perusteella odotin jotain paljon pahempaa. Keli oli nuhruinen, mutta onneksi pilviverho rakoili sen verran, että jotain joskus myös nähtiin.

Loppujen lopuksi kiipeäminen kesti aika kauan ennen kuin pääsimme laskeutumaan ensin Bessvattnetin rantaan ja siitä edelleen Russvattnetille. Viimeinen pitkä lasku Russvattnetille kuljettiin lähinnä mutaista jokea pitkin sadevesien löytäessä reittinsä samoilta poluilta kuin vaeltajakin.

Russvattnetilta ennen siltaa löytyi upea telttapaikka aivan tasaisen sorarannan lähettyviltä. Järvessä kärsi juuri ja juuri peseytyä ja sapuskatkin saatiin laitettua. Käytiin hiukan katsastamassa ympäristöä ennen kuin paikalle törmäsi iso norskiporukka, joka tälläsi telttoja myös meidän lähettyville. Ahdisti hiukan kun joukko koostui lähinnä teineistä, joilla ei ollut hajuakaan käyttäytymistavoista. Hyppimistä sillalla ja yölliset ulvontasessiot eivät kovin paljoa lämmittäneet ainakaan minua. Korvatulpille oli käyttöä.

31.8. Russvattnet – Glitterheim

Yöllä satoi. Aamulla satoi. Päivällä satoi. Illalla ei enää satanut. Tosi rankka päivä jo pelkästään huonon kelin takia. Aluksi kiersimme Russvattnetin rantaa myöten kunnes alkoi loivahko nousu ylös sillalle. Samoilta tienoilta lähteneen poikaparin yhdytettyä meidät ja vastaan tulleen mukavan suomalaispariskunnan jälkeen ei muita juuri näkynyt koko päivänä. Siellä, missä vaihtoehtoiset reitit erkanivat toisistaan, piti olla silta. Ilmeisesti tulvavedet olivat kuitenkin vieneet sen mennessään ja tilalla oli vain lyhyt lankkulevykyhäelmä ja vastarannalla tikapuut ylös uomasta. Kyhäelmälle piti lähestulkoon hypätä joen keskivaiheen kiviltä, mikä nosti kummasti joenylityksen haasteellisuustasoa.

Ylämäki sen kun jatkui kunnes saavuimme satulaan, josta puolestaan alkoi pitkä ja loiva alamäki. Glitterheimin näki jo kilometrien päästä.. Vihdoin ja viimein selvisimme Glitterheimille, johon oli hiukan aikaisemmin saapunut edeltä lähtenyt kouluporukka. Eteiseen ei meinannut päästä läpi sen rinkka- ja kenkäpaljouden takia. Kahden hengen huone saatiin hintaan 245 kr/yö/naama. Kamat kuivamaan ja suihkuun. Omia ruokia sai tehdä sateensuojassa rähjäisenpuoleisessa ulkorakennuksessa. Ryhdyimme varsin varhain nukkumaan, koska olimme tosi väsyneitä rankan päivän jäljiltä. Ilmeisesti sähkön säästämiseksi yöllä katkaistiin virta koko huushollista ja niinpä vaatteiden kuivaminen jäi melkein haaveeksi kosteassa huoneessa.

1.9. Glitterheim – Spiterstulen

Ekat kilometrit olivat kuumeisen olon takia jokseenkin työläitä. Sää oli utuinen ja satoi hiukan aina välillä. Reitti oli tasainen joskin hiukan kivinen jälleen kerran. Vähitellen noustiin kauemmaksi joesta ja puolilta päivin tavoitimme päivä korkeimman kohdan Veslglupjonnerin solan n. 1650 metrissä. Juuri ennen solaa kohtasimme mahtavassa rakassa suuren tokan, joka kuitenkin kääntyi takaisin meidät havaittuaan. Rakka näytti kauempaa hankalalta ylitettävältä, mutta polku oli kuitenkin jollain tavoin siloteltu rakkaan ja kulkeminen oli miltei helpompaa kuin tavan poluilla. Ylhäällä järvillä rakka sen kuin paheni, mutta päätimme silti pitää tauon reitin käännöskohdassa keittoa keitellen. Fleece ei oikein tahtonut riittää lämmikkeeksi vaan hytisin kovasti tuulessa ja sateessa.

Koko Veslglupjonnerin laakso ja sitä seuraava Skautflye olikin sitten totaalista kivikkoa ilman polun häivääkään. Matka eteni hitaasti kiveltä kivelle hyppien. Vasta alempana kasvillisuus alkoi peittää maaston kivikkoa. Keli kuitenkin parani ja Visdaleniin ja Spiterstulenille vievän jyrkän laskun yläpäässä aurinko paistoi jo oikein tosissaan. Jyrkkä alamäki alkoi mukavasti sorarinteellä, mutta huononi pian kivikkoiseksi. Loppusuora kuljettiin pitkin maantietä.

Spiterstulen oli täysiverinen tunturihotelli kokolattiamattoineen päivineen. Tuntui, että telttailijat olivat vain välttämätön paha ja siksipä ne työnnettiin joen toiselle puolelle lammaslaitumille leiriytymään. Olihan sinne toki järjestetty huoltorakennus, jossa oli iso ruuanlaittotila sähköliesineen sekä suihkut ja huusit. Rakennus oli kuitenkin kylmä, joten suihkuttelu oli karaisevaa touhua. Koska majoituimme heti sillan toiselle puolelle, saimme kinuttua ilmaiset poletit toisen puolen leiriytyjille tarkoitettuihin suihkuihin, jotka olivatkin sitten huomattavasti siistimmissä ja paremmissa tiloissa.

Vaelluspäivä kesti n. 9 tuntia karttaan merkityn viiden sijasta. Näin sitä huomattiin, että norjalaiset aika-arviot eivät käy alkuunkaan yksiin suomalaisen vaellusmentaliteetin ja -kulttuurin kanssa. Paikalliset eivät raahaa isoja rinkkoja mukanaan eivätkä juuri pysähtele katselemaan maisemia. Mennään vain eikä tuumailla. Tavan vaeltaja voi huoletta lisätä aika-arvioiden etukertoimeksi 1,5 tai huonolla kelillä jopa 2.

2.9. Spiterstulen

Yö tuli nukuttua taas sikeästi. Aamulla kuumetta oli vielä, joten Galdhöpiggenin valloitus jäi väliin. Lepopäivää vietettiin syömällä, suihkuttelemalla ja notkumalla hotellin aulabaarissa. Lepopäivän viettäminen on tosi tylsää, mutta kuitenkin ihan paikallaan varsinkin pitkillä vaelluksilla… pitäisi vain varata tarpeeksi tekemistä.

3.9. Spiterstulen – Storådalen

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua klo 5.15. Aamu kuitenkin valkeni nopeasti ja kuudelta oli jo aivan valoisaa. Kahdeksalta olimme jo liikkeellä.

Alun kuusi kilometriä Uradalenin alkuun meni vauhdilla levänneillä jaloilla. Nousu Uradaleniin näytti pahalta kartalla, mutta oli todellisuudessa kohtuu loiva ja meni niin ollen varsin mukavasti. Aivan nousun alkupuolella joen varressa oli upeita kallioita, joilla kelpasi kyllä lekotella ja pitää taukoa maisemien avautuessa Visdalenin suuntaan.

Uradalenin järvet ovat kaikki hiukan eri korkeuksilla ja se hieman hämää kartan katsojaa. Kaikkein korkeimmalla Uradalsbandetissa on muutamia pikkujärviä, joiden rannalla oli mukava pitää taukoa ja keitellä keittoa ja kuumaa juotavaa. Sää oli koko päivän mitä parhain, aurinkoa täydeltä terältä. Nyt taas löysi tuntuman siihen miksi tätä kaikkea oikein tekeekään. Sadepäivänä se pääsi hiukan hukkumaan.

Uradalenista laskeutuminen ottikin sitten jaloille huonon polun ja raskaan rinkan takia. Hellertjonne –järven rannalla oli pätkä tasaista, mutta järven päässä olevan Hellerfossenin putouksen kohdalta reitti laskeutui jyrkästi alas Storadålaniin. Laskun yläpäässä, aivan vesiputouksen kupeessa, oli valtaisan upea näköalapaikka – kallionlohkare, jolla pystyi kivasti istumaan ja lepuuttamaan kivistäviä koipia.

Laskun lopulla väsyneet jalkani eivät sitten enää jaksaneetkaan nostaa kroppaa kivien yli ja vetäisin turvat tasaiselle mutta märälle kivelle. Polveen tuli pitkä ja syvä naarmu, jonka Petja paikkaili myöhemmin. Onneksi housu ei mennyt rikki, pysyi haavakin puhtaampana.

Pian rynäisyn jälkeen löysimme kivan leiripaikan, joka sittemmin osoittautui lehmien laitumeksi. Ruuanlaittovaiheessa Petja joutui ottamaan matsia yhden uteliaan kanssa. Se oli varsinainen näky kun mies käy telttakeppipeitsi kädessä kohtaamaan surusilmäistä tappajalehmää. Se mullikka saatiin onneksi seuraamaan ohi kulkevaa brittipariskuntaa, mutta myöhemmin paikalle tullut jälkijoukko oli jo paljon tiukemmassa. Eihän noista sinällään haittaa ollut, mutta oli niitä laitumia muuallakin.

Päivän vaellus vei meiltä noin 10 tuntia kaikkine taukoineen.

4.9. Storådalen - Memurubu

Aamulla taas aikaisin liikkeelle sillä päivän kohteena oli Gjendebu:n sijasta Memurubu. Storadålsbuen kohdalta lähti nousu ylös Memurutungalle. Rinteeltä ja vähän matkaa ylängöltä oli upeat näkymät alas laaksoihin. Koska suhtauduimme skeptisesti lehmien likaamaan puroon päätimme tehdä aamiaisen vasta ylempänä rinteellä. Niinpä olimme liikkeellä jo todella aikaisin.

Lehmiä oli liikkeellä myös ylempänä rinteillä, joten varominen ei luultavasti auttanut mitään. Ylhäällä tungalla kuljimme sitten ylös-alas jokaikisien nyppylän kautta kunnes noin kilometrin ennen polkujen risteämistä tulimme Gjenden puoleisen jyrkänteen reunalle. Maisemat olivat jatkuvasti aivan mahtavat alas Gjendelle ja vastapäisille vuorille.

Risteyksestä reitille liittyi tolkuttomasti jengiä ja niinpä sitä kuljettiin jonossa vielä viimeisen lähes 1500 metrisen nyppylän yli Sjugurdtindenille.

Sjugurdtinden oli ehdottomasti reitin kohokohta. Jyrkkäreunaiseltä lohikäärmeen selältä avautui huikeat maisemat oikealle, vasemmalle ja suoraan eteen kohti Gjendesheimiä. Memurubukin vilahteli ajoittain aivan rinteen juurella. Matkan aikana useimmat kiireisimmät kipittivät ohitse ja niinpä pääsimme nautiskelemaan parhaasta näköalapaikasta viimeisen jyrkän rinteen yläpäässä aivan itseksemme. Alamäki olikin sitten paikoin todella jyrkkä ja piti olla tarkkana, ettei mene nurin. Polku näytti kulkevan todella pahan uoman kautta ja niinpä mekin peruutimme siitä läpi. Alhaalla selvisi, että helpompikin reitti olisi ollut olemassa.

Memurubun yksityismaja oli tupaten täynnä väkeä, ihmisiä majoitettiin jo lattioillekin. Meille tarjottiin myös huonetta, mutta hinta nousi niin korkeaksi, että majoituimme suosiolla telttaan. Telttailualue olikin ihan kiva penkkeineen päivineen, mutta sade haittasi hiukan nautiskelemista. Suihkukin oli tarjolla, mutta siitä oli loppunut lämmin vesi jo aikaa sitten. Petja teki viisaan vedon - haki kuumaa vettä huoltorakennuksen hanasta ja peseytyi ulkosalla venevajan takana.

5.9. Memurubu - Gjendesheim

Aamu valkeni kauniina nostaen esiin erilaisia mielenkiintoisia valoilmiöitä. Idässä näkyi upea auringonnousu Gjenden takaa. Pohjoisessa nouseva aurinko sai erään vuoren puolestaan näyttämään aivan purkautuvalta tulivuorelta kuumanhohkavine laavavirtoineen.

Veimme rinkat lauttalaiturille odottamaan pääsyä Gjendesheimiin. Ostin eilen illalla lautan huonosti englantia vääntävältä kapteenilta laput rinkkoihin 30 Kr/kpl ja sen jälkeen juttu toimikin niin että rinkat jätettiin siihen päähän laituria, jossa luki rinkkojen määränpää. Toinen pää laiturista oli varattu Gjendebulle ja manner Memurubuun tuleville nyssäköille. Kätevä systeemi.

Luulimme olevamme varhain liikkeellä, mutta niin vain huomasimme jälleen kulkevamme jonossa. Paikalliset menivätkin tosi lujaa ja hiukan jo rupesi jossain vaiheessa ahdistamaan, kun kaikki painoivat ohitse. Tuntuu jotenkin tuhlaukselta jyrätä niska limassa ihastelematta lainkaan upeita maisemia.

Ensimmäisen tiukan nousun jälkeen noustiin vielä loivasti vaikka kuinka ennen kuin laskeutuminen Besseggenille alkoi. Besseggen oli upea. Aivan pystysuora rinne erotti sen Gjendestä eikä Bessvattnettiinkaan ollut liikaa matkaa. Pidimme aika pitkän tauon ihastellen maisemia ja syöden kuminäkkäreitä (sulatejuusto oli imeytynyt näkkäreihin tehden ne sitkeiksi). Todella moni sen sijaan vain istahti nopeasti ja jatkoi sitten suorittamista Veslfjelletin jyrkillä rinteillä.

Matka jatkui sitten meilläkin aivan järkyttävän jyrkkään rinteeseen, jossa aukenivat pystysuorat pudotukset kolmeen suuntaan. Hanskat käteen ja neliveto päälle niin mäessä pärjäsi varsin hyvin. Petja ei juuri kärsinyt alas katsella ja minunkin piti pitää kiinni kalliosta, ettei olisi huipannut niin paljoa. Ison rinkan kanssa kiipeäminen olisi ollut jo sangen haastavaa.

Lopulta huippu 1743 metrissä häämötti. Huipulle oli kasattu kivikasa, jonka takana oli hyvä pitää tuulta. Alamäki oli pitkä ja kivinen. Alun loiva mäki oli ihan mukavaa kävellä, mutta lopun jyrkkä ja kivinen osuus otti jo jalkoihin ylen paljon. 700 metriä suoraan alas ei ole mitenkään helppoa edes ilman rinkkaa.

Reissu oli rankka mutta todella antoisa. Kyllä Jotunheimen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.